Children of Bodom on yksi niistä bändeistä joista on ollut aikomus kirjoittaa jo pitkään. Koskaan ei kuitenkaan ole löytynyt sitä oikeaa hetkeä, kunnes koitti tämä monien maailman mullistanut maanantai. Tekstin tarkoituksena on muistella yhtyeeseen liittyviä juttuja ja tehdä kunniaa Alexi Laiholle sekä hänen tekemisilleen. Jutut perustuvat omiin henkilökohtaisiin tuntemuksiini eikä tarkoitus ole suuremmin lähteä esittelemään, arvostelemaan taikka julistamaan mitään sen kummemmin.

Follow The Reaper

Kaikkien yhtyeiden kohdalla jokin levyistä on aina juuri SE levy. Bodomin tuotannosta Follow The Reaper on itselleni juuri SE millä on eniten merkitystä. En ole koskaan luokitellut itseäni faniksi, tosin pitäisi varmaan tarkistaa mitä kyseinen termi pitää sisällään, saatan hyvinkin olla tiedostomattani sellainen. 

Follow The Reaper ilmestyi vuonna 2000 jolloin muistan olleeni jo tietoinen yhtyeen olemassaolosta. Ensimmäistä kohtaamista en tosin muista mitenkään, mutta oletan jonkun asiaa mainostaneen ala-asteen välitunneilla taikka soittaneen albumeita musatunnin levyraadissa. Kyseinen tekele oli vuosikausia sellaisessa tilassa että en sitä syystä taikka toisesta ollut kuunnellut ollenkaan, muutama vuosi sitten se kuitenkin tarttui mukaan levymessuilta ja mitkä muistot tästä tulvivatkaan mieleen. Jokainen biisi oli tuttu, vaikken kaikkien nimiä ulkoa muistanutkaan. Vaikka muistot satunnaisesti katoavatkin, muistan kuitenkin aina yläasteen käytäviltä sen tuulihousuisen jätkän jolla oli Hate Me!-kappaleen CD-sinkku, Walkman ja pakottava tarve kertoa että miten "Vitun kova bändi on BÖDÖM". 

Ps. Kuuleeko joku muukin Hanz Zimmeriä kappaleessa Bodom After Midnight?

Tokyo Warhearts

Eräs työharjoittelija sanoi kerran kuullessaan autossani Iron Maidenin keikkaa että "Live on sama ku studio-versio mut vaan paljon paskempi" eikä voinut käsittää miksi joku kuuntelisi live-albumeita. Noh, kaikki livet eivät varmastikaan ole hyviä mutta tämä on! Eikä pelkästään hyvä, ehkä jopa erinomainen. Tokyo Warhearts tuli tutuksi myös ylä-asteen aikoina kun toverini Vepe sitä välitunnilla esitteli ja kertoi samalla että kappaleen Touch Like Angel of Death intro on nyysitty elokuvasta The Rock. Kyseisestä tekeleestä oli pakko hankkia pari CD-versiota sekä tietysti vinyyli. Ikävää että keikasta ei ole julkaistu DVD:tä, sille olisi nyt käyttöä ja reilusti.

Linnanmäki

Kyseinen muisto kuvastaa mielestäni hyvin sitä miten tunnistettava hahmo Herra Laiho on ollut itselleni, tai noh. Eden kanssa istuttiin joskus 2006 vuoden paikkeilla Linnanmäen penkeillä kun satuin vilkaisemaan sivulla ja totesin läpällä "Toi oli Alexi Laiho". Tähän Ede vastasi jotenkin tyyliin "Ei vittu oli oikeesti" jonka jälkeen juostiin perään kun tajuttiin että vitsiksi tarkoitetti look-a-like-heitto olikin totta. En muista mitä selitettiin mutta tuossa iässä esitettiin asia varmaan jotenkin tyyliin "moi pääseeks kuvaan". Ilmeisesi suunnitelmassa onnistuttiin.

Lisäfaktana kerrottakoon että Eden broidin MSN Messengerin salasana oli noihin aikoihin "lakebodom". Olen edelleen ylpeä tuon koodin murtamisesta.

Muut albumit

Yhtyeeltä on tullut Tokyo Warheartsin ja Follow The Reaperin lisäksi yhdeksän muuta albumia, aika kunnioitettava määrä ilman suurempia epäonnistumisia. Täytyy tunnustaa että loppupuolen tuotanto ei ole itselleni kovinkaan tuttua vaikka tekeleet hyllystäni löytyvätkin. Viimeisein tuotos Hexed on soinut vain pari kertaa, mutta siihen liittyy hieno muisto seisomisesta nimmarijonossa Helsingissä levyn ennakkomyynnissä. Tässä kohtaa voisi miettiä että onko tuollainen jonottaminen tavallisen ihmisen tekosia vai puhutaanko jo fanittamisesta? Voidaan myös miettiä miksi tuon kaltaisia tapahtumia on nykyään niin vähän (ennen Covid-19 tilannetta).

Discografiasta löytyy tarjontaa todella reilusti, mutta kaiken liian syvä luotaaminen ei olisi kenellekään mielekästä. Aiemmin mainittujen lisäksi voisin nostaa esille vielä Hate Crew Deathroll-albumin sekä Skeletons In The Closetin joka on yksi parhaimmista cover-kokoelmista koskaan! Täytyy myös tsekata tuo In Your Face-kappaleen musavideo jälleen. En unohda koskaan sitä hetkeä jolloin nauha lähti pyörimään silloisen tyttöystäväni kuvaputkitelkkarissa ja katsoin sitä samalla toivoen että uusi biisi ei olisi paska. Ei se ollutkaan, yksi parhaista COB-kertseistä koskaan.