Olen aina digannut siitä, että asioille voi keksiä tyylikkään nimen, oli kyseessä sitten kirjoitus, tapahtuma tai vaikkapa yhdistys. Jos nimi toimii, sen kyllä tietää heti. Kirjoittelin tähän blogiin niin monesta asiasta, että en tiedä tarvitseeko kaikkia juttuja edes kategorisoida johonkin tiettyyn ryhmään, mutta nyt kun kirjoitellaan itselleni uusista yhtyeistä, voitaisiin puhua löydöistä, ja siksi juttusarja totteleekin nimeä "Löytönurkka". 

Löytönurkasta saattaa tulla mieleen jonkin hikisen divarin kulmaus jossa on kasassa vanhoja Avotakkoja ja Seiskoja 0,10€ hinnalla. Vakuutan että tässä sarjassa kuitenkaan ei ole arvottoman tavaran eteenpäinlaittamista, vaan puhtaasi löytämieni bändien esittelystä. Se että puhun löytäneeni bändin, tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että kyseinen bändi ei ole ollut itselleni entuudestaan tuttu, tai sitä ei ole ollut edes olemassa aiemmin. Kirjoitukset eivät ole arvosteluita, vaan lähinnä tiedotusta siitä, että tälläistäkin on olemassa ja tarinaa siitä, mitä kyseinen yhtye omalla kohdallani merkitsee.

LAUMA

LAUMA tuli itselle tutuksi hyvinkin nopeasti sen synnyttyä, sillä mukana on useampikin tuttu soittaja. Yhtyeen solisti Antti Huurinainen on ollut mukana mm. Snipe Drive-yhtyeessä, basisti Henna on tuttu Stalingrad Cowgirlsistä ja kitaristi Harri tuntuu liittyvän enemmän tai vähemmän kaikkeen Kerava-Tuusula-akselilla tapahtuvaan musisointiin.

Suomalainen Poprock ei todellakaan ole lähellä omaa sydäntäni, vaikka aika laajasti musiikkia kuuntelenkin. En usko että olisin tähän yhtyeeseen tutustunut itsenäisesti, nyt se tapahtui valokuvauksen ja tuttujen soittajien kautta. Sovittiin että kirjoittelen levystä jos sellainen minulle annetaan, ja tein itseni kanssa sopimuksen etten kirjoita levyistä joista itselleni ei ole muodostunut selkeää mielipidettä. Tästä syystä luukutinkin levyä autossa ainakin viikon verran. 

Jossain aiemmassa jutussa totesinkin, että Suomeksi lauletussa musiikissa lyriikat ovat itselleni erittäin tärkeitä, kaipaan niihin sitä tuttua melankoliaa, ja niissä täytyy olla sitä jotain. Jotain sellaista mikä luo yhteyden musiikkiin. Suomalaisessa poprockissa on laulettu vaikka mistä, Netflixistä, meikeistä, ketjuista, vöistä ja kaljasta. Osa näistäkin aiheista taisi olla levyllä läsnä, mutta kuten jo hieman vihjailinkin, aivan tämänkaltainen musiikki ei ole minua varten. En ole muusikko, mutta soitto kuulostaa omaan korvaani erittäin hyvältä. Huomasin muutaman päivän jälkeen että päässäni pyöri jatkuvasti lause "Ota mut kyytiin jos sä lähdet" joten jonkinlainen vaikutus levyllä itseeni kuitenkin oli. Tuo ei muuten ollut ainoa biisi joka soi päässä vielä muutaman päivän levyn kuuntelemisen loputtua. Laadukasta soitantaa ja menevää poppia, lyriikoiden puolesta en päässyt aivan perille asti vaikka "Game of Thrones" mainittiinkin. Albumi sopii varmasti erittäin hyvin kyseisen genren ystäville joten heille tästä lämmin suositus! Kiekko käy varmasti uudelleenkin soittimessani myöhemmässä vaiheessa, ehkä minusta on kuoriutumassa poppari. Lisätään vielä että yhtye luokitteli itseään indierockiksi, mutta tuo sana tuntuu suussani pahalta, siksi LAUMA on ainakin itselleni poprockia.

Lost In Grey

Olen välillä miettinyt että mistähän sitä löytäisi uutta hyvää musiikkia? Tai ainakin itselleni uutta. Ennen Spotifya enemmän käyttäessäni huomasin ominaisuuden jossa ohjelma tarjosi vastaavia artisteja kuin mitä juuri kuuntelin. Ominaisuus oli ajatukseltaan hyvä, mutta tuntui tarjoavan ainoastaan sellaisia artisteja jotka olivat jo tiedossani. Levykauppa on tietysti yksi hyvä vaihtoehto, mikäli myyjä osaa esim. ostoksiesi perusteella suositella jotain. Se kaikista paras vaihtoehto on ehkä kuitenkin mennä keikalle. Harva lähtee nykyään satunnaisia bändejä katsomaan, mutta sitä varten on lämppäribändit! Bändit jotka esiintyvät ennen varsinaista esiintyjää, eivätkä välttämättä ole vielä suuren kansan tietoisuudessa. Tässä tapauksessa en ole aivan varma oliko kyseessä edes lämppäri, vai oliko tuo yhteiskeikka. Sillä oli kuitenkin hyvä pohjustaa juttua.

Olin jokin aika sitten Turussa Apollo-klubilla menossa kuvaamaan Flat Earth-yhtyeen keikkaa, ja bäkkärillä huomasin poppoon joka oli selvästi menossa soittamaan. Yhtyeen nimi ei ollut tiedossa, eikä oikeastaan mitään muutakaan koska tapahtumien infot jäävät itselläni usein sisäistämättä etukäteen, riippuu tosin aina tapahtumasta. Kiinnitin huomiota siihen, että porukka ei ollut aivan perinteisissä hepenissä liikenteessä, ja ääntäkin avattiin korkeamman kautta. Jossain kohti havahduin siihen että keikkahan on käynnissä, ja täten ilmoitin että käyn vilkaisemmassa sitä muiden hommien ohella, samalla ajattelin ottavani pari kuvaa. Noh, lavan luokse saavuttuani huomasin että toimintaa tosiaan oli käynnissä enemmänkin. Lavalla soitteli Lost in Grey joka on genreltään jotain teatraalista, oopperamaista, raskasta ja samalla metallista, tästä on moneen. Homma tuntui omissa korvissani toimivan, ja mielelläni nappasin muutamia kuvia tästäkin yhtyeestä. Hommaan oli selvästi panostettu kaikin puolin, ja hattuni nousee aina kun huomaan että joku tekee jotain erilaista ylpeydellä. Yhtyeessä on tosiaan kolme laulajaa, joista kaksi edustavat vastakkaista sukupuolta. Mukana on myös monia muita elementtejä kuten viulu, joilla saadaan luotua sellainen fiilis että musiikki tulee todella massiivisen oloisesti kuulijan korviin.

Sain yhtyeeltä mukaani kaksi albumia, ja niihin olen automatkoillani perehtynyt suht kattavasti. Albumit tuntuvat kokonaisuuksilta, enkä lähtisi niitä pilkkomaan yksittäisiin kappaleisiin. Mikäli joku kuitenkin haluaa esimakua meiningistä, suosittelen kuunneltavaksi ensimmäisen albumin kappaleen "Dark Skies". Albumit luovat ympärilleen aivan oman maailmansa, ja tuo maailma oli ainakin omille korvilleni täysin tervetullut! Lisäpisteitä satelee erittäin tyylikkäistä kansista, sekä mukana tulevista lyriikoista, loistavaa!